ystäväni on rakastunut. kiva juttu, mutta minulla on mennyt jotenkin ällistyttävän nopeasti hermo siitä uudesta poikaystävästä kuulemiseen. liekö sitten kateutta tai jotain, en tiedä. mutta tuntuu siltä että jos alan puhua jostakin mieltäni painavasta asiasta hänelle, hän juttelee siitä kanssani kaksi minuuttia ja jatkaa sitten upeasta rakkauselämästään puhumista. todellisuudessa näin on käynyt ehkä kaksi kertaa eivätkä nekään kerrat olleet mitään räikeitä tapauksia, joten olen vähän hämmennyksissäni siitä että tämä asia tuntuu näin vaikealta. miksi miksi? jotain perustavaa laatua olevaa huomioiduksi tulemisen tarvetta ehkä, koska olen kuitenkin omaan elämääni tosi tyytyväinen, eli puhdasta kateutta se ei missään nimessä ole. (vaikka kai sitäkin vähän on, väistämättä)

ikävintä tässä on se etten osaa tässä mielentilassa olla ystäväni seurassa luontevasti, vaan äksyilen tahtomattani hiukan ja olen etäinen. ehkä seuraavan vuodatuspuuskan osuessa kohdalle pitäisi sanoa että vähän hienotunteisuutta kiitos, mä en millään jaksa kuunnella tuota ollessani allapäin.

nyt takaisin piirtelemään.