mahtavaa, perustinpa blogin. aika uskomatonta että kauhean monta ihmistä kirjoittaa nettiin omaa elämäänsä, ja jestas miten itsekeskeistä oikeastaan. mutta en sano tätä pahalla, itsekeskeisyyttä on niin monenlaista. ja miten voisinkaan sanoa pahalla kun juuri ryhdyin itse samaan humputukseen. (huh että aloitinkin peräkkäiset virkkeet mutta- ja ja-sanoilla! onneksi olen päässyt jo ylioppilaaksi ja äidinkielenkin selvittänyt)

öh, ja jos jatketaan tätä rataa niin mainittakoon että tuntuu vähän hölmöltä tehdä tätä. kirjoitan paljon mutta tekstit yleensä kohdistuvat joko vain minulle tai jollekin tietylle ihmiselle. tässä taas on teksti jota lukee ehkä joku, en tiedä, ehkä minäkin joskus, en tiedä. en oikein osaa handlata sitä että mitä tähän oikeastaan pitäisi kirjoittaa. mitä mahdoin äsken ajatella?

pikku kotini on tänään aika sottainen (koska olen viettänyt täällä huomattavan paljon aikaa flunssan takia) mutta tiskiä sentään on vain ihan vähän. se on ansiokasta koska tein tänään ihan kunnolla ruokaa, ja siitä tuppaa syntymään paljon tiskiä. ruuanlaitto taisi olla aivan kohokohta tänään; siemailin punaviiniä (reilua kauppaa etelä-afrikasta muistaakseni, tosi hyvää!)(niin ja ostin punaviiniä koska suunnittelemaani ruokaan kuului sitä mistä sain oivan syyn kerrankin ostaa viinipullon pelkästään kotikäyttöön) ja hämmentelin patoja ja kattiloita ja kuuntelin jazzia, nam! ja pandora soittaa nyt taas kerran charlie parkerin groovin' highin. enpä edes usko että olen kertaakaan merkannut sitä ylöspäin-peukalolla. no mutta soittakoon, harvemmin tuota palvelua käyttäessä joutuu kyllästymään liikaa. haa! nyt muistin mitä vähän aikaa sitten piti kirjoittaa (noista)(peräkkäisistä sulkeista). luen nyt jack kerouacia ja hän käyttää sellaisia paljon, ja se kieltämättä sopii oikein hyvin tajunnanvirtatyyliin. desolationin enkelit on nyt kesken ja sitä olenkin lukenut jo hyvän tovin, melkein kuukauden. huh! mutta olen innostunut nyt loppua kohden. ei se vieläkään mitenkään kauhean nopeasti etene, koska teksti on, miten sen sanoisi, hyvin runsasta ja täynnä kaikkia ajatuksia koko ajan. sitäpaitsi luen sitä aika pikku pätkissä, esim ratikassa. matka kuusitien pysäkiltä keskustaan on juuri optimaalinen kun saa hetken hengähtää ennen perille saapumista, ja pimeän talviaamun työmatkan pelastaa hyvinkin se että lukee pätkän rakasta kirjaansa ja elämä suostuu näyttäytymään hiukan tarkoituksellisempana. ehkä paras juttu tuon kerouacin tyylissä on se että sen tekstin voimalla saa potkittua pois arjen liiallista turtumusta ja sellaista että pitäisi muka itse hallita elämää kauhean hyvin ja varmistella kaikki. on ihanaa kun pystyy antamaan itselleen luvan olla spontaani. ja se teksti aina kannustaa pohdiskelemaan asioita (joskus se on liiallista, vaikka yöllä. viime yönä oikeasti Ymmärsin eksistentialisteja, jestas, pitääkö olemassaolosta ja tällaisesta tehdä niin suuri numero miltä se joskus ylisyvällisinä hetkinä tuntuu?)